7.6.2011, Minkki

Rillit huurussa

Auringon lämpöä, jäälatte ja aurinkolasit. Kesä on täällä. Loistava hetki mennä Kirkkopuistoon viettämään kahvitaukoa ja tarkkailla ympäristöä suurien aurinkolasien takaa. Näin ainakin itse tein keskiviikkona. Se on jännittävää, mitä kaikkea uskaltaa rohkeammin katsella, kun uskoo olevansa lasien takana piilossa. Suoraan edessä söpö tyyppi lueskeli kirjaa ja hörppi limsaa, pieni koira kauempana ruohikolla höristi suloisesti korviaan joka kerta, kun pidin pientä kissa ääntä ja hölmistelin useampaan otteeseen ohi kulkevien ihmisten vaatevalintoja. Olin lasien takana turvassa.

Ihmisillä on tapana tarkkailla ympäristöään aktiivisesti. Kavereiden kesken hämmästellään ohikulkevia ihmisiä ja erikoisia tilanteita. Ihmiset katsovat ja puhuvat. Se on normaalia, mutta harvoin on mukavaa itse olla se keskustelun aihe ja tuijotuksen kohde. Siinä puistossa istuessani tuli mieleeni useita omakohtaisia kokemuksiani aurinkolasien toisella puolella.

Inhottavin hetkeni on ehkä ollut noin puoli vuotta sitten, kun menin kaupunginteatterille katsomaan esitystä. Kaikki invapaikat oli jo varattu, joten minun piti mennä tuolipaikoille ja jättää oma tuolini yläaulan puolelle. Minut ohjattiin menemään ensimmäisenä saliin. Siinä sitten nousin ylös, otin avustajaani käsistä kiinni ja lähdin vaappumaan pingviinin tavoin kohti salin ovia ja sieltä edelleen istumapaikalleni. Pelkäsin joka askeleellani kaatuvani, tunsin askelteni hitauden ja selkäni kipeytyvän. Lisäksi aula oli täynnä ihmisiä. En liioittele sanoessani, että hiljensin huoneen. (Mulla vaan on sellainen taito ;) ) Tunsin olevani ensinäytös, lämppäri bändi, freak show. Käskin itseäni olemaan ajattelematta. Totesin, että jos en katso ihmisiin, he eivät katso minuun. Suunnittelin jo huutavani ”ihmeparantuminen!” Halusin jotenkin helpottaa tilannetta.

Mikä siinä katseessa sitten on niin paha asia? Sehän on naurettavaa! Ei katse voi tappaa, ei edes kutittaa ikävästi. Ihminen aloittaa katsomisen jo nuorena. Pienet vauvat eivät muuta teekään kuin tarkkaile ympäristöään suurilla avaruusolion silmillään. Se jatkuu siitä aina vanhoille päiville asti. Ihmiset ovat uteliaita. Lapset katsovat avoimesti monttu auki ja saattavat kysellä vanhemmiltaankin kuuluvasti hämmästystään. Teinit kiinnittävät huomiota kaikkeen poikkeavaan ja pilkkaavat, sillä saa keskustelun aihetta ja suosiota. Aikuiset ovat aidosti kummissaan ja uteliaita. Jotkut osaavat olla hienovaraisia tuijotuksessaan ja toiset taas saavat rillinsä huuruun läähätyksellään.

Oletko itse mennyt jonkun onnettomuuden ohi ja yrittänyt kaula pitkänä nähdä edes vilahduksen osallisista? Oletko vain huomannut jääneesi tuijottamaan mielestäsi erikoista ihmistä? Itse ainakin olen kokenut molemmat ja useat muut tilanteet. Kun huomaan tuijottaneeni jotain, tunnen häpeää. Asetun toisen asemaan. Osaan myös asettua siihen asemaan, koska olen saanut niitä höyrystyneitä katseita osakseni. Enkä nyt tarkoita vain erilaista kävelemistäni, vaan turhan äänekästä naurua väärässä hetkessä, juoman kaatumista päälle juhlissa tai ikävää itkupurkausta koko luokan edessä.

Tuijotus ei ole pahasta, jos se on aitoa hämmennystä, mistä ihminen osaa napsauttaa itsensä pois. Uteliaisuus on ihmisyyden merkki ja ympäristön huomioiminen osa sitä. Katsoa saa, kunhan ei nappaa eväitä laukustaan ja jää tuijottamaan.

Onko sinulle käynyt jotain tällaista? Oletko toivonut voivasi piiloutua verhojen taa toisten katseilta vai oletko avoimesti se suurin rillien huurustaja?

Kommentit