Blogi

10.5.2011, Minkki

Olen ihminen, jota et uskalla lähestyä

Olen viime aikoina päätynyt useampien eri vaikuttavien järjestöjen palavereihin. Vain pari viikkoa sitten olin nuorisoyhteistyö Seitin palaverissa. Menin sinne useiden sattumusten kautta. Ensinnäkin kaverini oli yksi kokouksen järjestäjistä ja pyysi minut sinne. Toiseksi kokous järjestettiin Tampereella, ja minä satun tykkäämään kyseisestä kaupungista, koska se on hyvien yhteyksien päässä Jyväskylästä. Kolmanneksi minulla ei ollut mitään suunnitelmia viikonlopulle ja kaipasin ohjelmaa, merkitystä elämääni. Viikkoa myöhemmin, palasin lihastautiliiton nuorisotoiminnan palaverista. Olin innoissani 0suunnitelmistamme koskien nuorisotoimikunnan 20. juhlavuoden nuorten juhlia.

Hassua tässä on, että nämä ovat kaksi ensimmäistä vammaisten palaveria, missä olen ollut ikinä mukana. Nyt kertarysäyksellä olen toiminnassa enemmän sisällä kuin olisin ikinä uskonut. Olen nimittäin tähän asti vältellyt kaikkia vammaisuuteen liittyviä yhteisiä tilaisuuksia lähes henkeni kaupalla. (Leirit ovat asia erikseen, koska niissä pidetään hauskaa ja yritetään unohtaa vammaisuus.) Olen halunnut uskotella, että jos en osallistu vaikuttamiseen, minä en kuulu joukkoon. Olen enemmän terve kuin vammainen niin kauan kuin pysyn erossa muista vammaisista. Minusta vammaisuus oli heikkous ja hävettävä asia.

Olen terve, mutta olenko normaali?

Yläasteella vielä kävelin julkisissa paikoissa. Pidin kävelykykyä terveyden määritelmänä. Ajattelin, että olen samalla tasolla kuin muut, olen siis kuin muut. Toki pelkäsin kaatumista; pieni tönäisy tai tasapainon heilahdus ja kaaduin. Pääsin onneksi myös vielä itse ylös, erittäin ei-tyylikkäästi kömyten (lyhyet hameet eivät olisi tulleet kuuloonkaan, jos olisin sattunut silloin niistä tykkäämään). Olin hidas ja kävelin hassusti. Olin varma, etten ole normaali ja yritin parhaani mukaan salata sen.

Myöhemmin päättelin, että tekoni ja ympäristöni määrittelevät normaaliuteni. Jos käyttäydyn kuin terve, olen terve. Jos kavereinani on terveitä, minäkin olen terve. Kun en puhu vammaisena olemisen haasteista terveille kavereilleni, he eivät pidä minua vammaisena. Ja terveitä tietenkin olivat kaikki kävelevät ja ulkoisesti terveeltä vaikuttavat. Uskoin pitkään uuden järjestelyni olevan ratkaisu ongelmaani.

Olin hiljaa. Kuuntelin kavereideni ongelmia: liikuntatunnilla väsyy, poikaystävä on idiootti ja miten vaatteet eivät näytä päällä hyvältä. Kuuntelin ja myötäilin, kyllä teillä on rankkaa. En sanonut: minua sattuu selkään ja pohkeisiin päivittäin pelkkä kävely. Kun kävelen, kammoan kaatumista ja sitä ilkkumista, mitä saan kuulla noustessani ylös tai kävellessäni hassusti ohi. En kertonut, että minä en uskaltanut hymyillä pojille, koska pelkäsin heidän nauravan sille, että vammainen luulee voivansa seurustella heidän kanssaan. En myöskään valittanut omista pukeutumisista, miten mekoissa näytin mielestäni raskaalta tai lihavalta, koska selkäni oli niin mutkalla tai miten napapaitamuoti vain korosti selkänotkoani. En puhunut enkä saanut läheisiä ystäviä sinä aikana. Pidin muuria ympärilläni, jotta sopisin porukkaan.

En minä, mutta muut…

Yhä teen samaa. Olen hiljaa vammaisen ongelmista terveiden ystävieni lähettyvillä. Miksi? Tiedän, että minulla on yhtä suuri oikeus valittaa ongelmistani kuin muillakin. Eivät muut vaikuta heikoilta valittaessaan omista ongelmistaan. En voi uskoa, että ystävinäni olisi niin pinnallisia ihmisiä, etteivätkö he ymmärtäisi minun valituksiani yhtä hyvin kuin muidenkin. Silti vähän aikaa sitten valitin tutuilleni siitä miten järjetöntä oli, että minun täytyi vaatimalla vaatia oikeuksiani saadakseni avustajani baariin ilman 10 euron sisäänpääsymaksua myös hänestä. Kerroin tästä välikohtauksesta myös yhdelle tuttavalleni ja samalla sanoin päässeeni vaahtoamaan asiasta jo useamman muun kanssa. Hän kommentoi siihen: ”Hienoa, että olet saanut sääliä.” Juuri sellainen kommentti, jonka pelkään kuulevani aina kun ajattelen valittavani ongelmistani. En halua sääliä, haluan oikeuden puhua!

Kaupungilla, avustajaehdokkaita haastatellessa ja jopa koulukavereiden kanssa jutellessa väkisin tulee välillä vastaan tokaisuja kuten, ”Ihanaa nähdä, että sinä olet noin iloinen vaikka sinulla täytyy olla vaikeaa”, ”Mahtavaa, että sinäkin olet lähtenyt baariin, kuinka rohkeaa!” tai ”Ai, aiot ottaa koiran? Mutta kuka sitä hoitaa?”

Edelliset kommentit ja monet monet muut ovat saaneet minut nöyryytyksen ja raivon äärirajoille. Kuitenkaan kommenttien takana ei ole ilkeys. Syynä on tietämättömyys. Ihmiset eivät näe vammaisia arjessa kovin usein. He tekevät olettamuksia kuulemansa ja näkemänsä perusteella. Kun joku haluaa ottaa kontaktia vammaiseen, he tulevat keskusteluun ennakkoluulojensa kanssa. He näkevät ihmisen, joka istuu paikallaan, saattaa puhua hitaammin tai muutoin vaikeasti ja ehkä näyttää kykenevän liikuttamaan vain päätään. He ajattelevat –en minä tiedä mitä he ajattelevat, mutta eivät ainakaan turhan imartelevia ajatuksia. Heille loogista on aloittaa keskustelu positiivisella ajatuksella tai hämmästyä sitä, että vammainen pystyykin enempään kuin päältäpäin näyttää.

Ajatuksista tekoihin!

Kaikki vastaan tulleet kommentit ja korvassa särähtävät huomautukset ovat jääneet pyörimään mieleeni. Ensin purin turhautumistani vain runoihin ja piirroksiin. Se ei kuitenkaan poistanut ongelmaa, vaikka helpottikin omaa suhtautumistani toisten tokaisuihin. Kun ystäväni kysyi minua esiintymään Henkilökohtaisen avun päiville, en voinut kieltäytyä. Tämä olisi tilaisuuteni purkaa osan turhautumisestani ja avartaa juuri niiden näkemystä, jotka vaikuttavat minun elämääni vammaisena työnantajana. Toki esitykseni oli myös viihdyttävä, mutta halusin tuoda esille arkeani mustaavat epäkohdat ja koin onnistuneeni siinä. Voisi sanoa, että siitä se ajatus sitten lähti. Päädyin pitämään saman esityksen myös toiseen laitaan Suomea, pienemmälle porukalle ja seuraavaksi jo osallistuin Invaliidiliiton Ihan sama -kampanjaan.

Nyt takanani on Seitin ja lihastautiliiton nuorisotoimikunnan kokous, pari blogitekstiä Ihan sama -kampanjalle ja kesän parhaan leirin suunnittelu Punaisen Ristin toiminnassa! Minä vaikutan. Runoja en ole kirjoittanut enää pitkään aikaan ja piirtelyni ovat vaihtuneet aiheiltaan toisiin. Uskallan liikkua ihmisten ilmoilla leijonapuvussani (kigurumi –japanilainen eläinhaalari), uskallan vaatia oikeuksiani liikkuessani ja uskallan nauraa ihmisten kommenteille.

Jos minä en itsekään ihan tiedä mitä olen, en voi olettaa tuntemattomien tietävän. Voin kuitenkin vaikuttaa ihmisten näkemyksiin vammaisista omalla toiminnallani. Voin sanoa, olemme ihmisiä. Olemme naapureita, kaupankassan asiakkaita, ravintolan äänekkäitä asiakkaita ja junan uneliaita matkustajia. Olemme sinä, kaverisi, tuttava johon haluaisit tutustua tai ihminen jota et uskalla lähestyä. Olemme yksilöitä ja ihmisiä, joilla on tunteita ja tavoitteita.

Olisikin hauskaa, jos ihmiset jakaisivat ennakkoluulojaan ja käsityksiään vammaisista ja vammattomista tänne blogiin tai facebookiin. Mitä sinä luulet tietäväsi minusta tai vammaisista? Mitä mieltä olet terveistä? Kuka on terve?

Kommentit

lyhyt nainen.
18.5.2011 11:22

ymmärrän sun tunteet toisista ihmisistä. Mä en ole vammainen mutta olen sen verran lyhyt että saan joka saakelin päivä kuulla siitä. Ihmiset ei vaan tajuu että se satuttaa.

Minkki
18.5.2011 13:58

Juu. Ihan sama mistä piirteestä on kyse. Jos se on asia, mikä itseä vaivaa tai on vain silmiinpistävää, ei siitä ole muka kuulla päivittäin huomautteluja. Kyse voi olla mainitsemastasi pituudesta (sama myös hyvin pitkillä, olen ymmärtänyt, että he kohtaavat samanlaista huomauttelua ja yhtä lailla se häiritsee) tai kävelytyylistä ja vaikka ja mistä.

Hassuinta on, että jokaisesta löytyy jotain poikkeavaa, mistä voisi lausua ajattelemattomia kommentteja, on ihan sama millainen sitä on. Samalla lailla kenestä vain ne kommentit tuntuisivat ikävälle.

Lonewolf
18.5.2011 14:58

Minusta terve tai normaali määritelmää ei voi käyttää kenestäkään koska se edellyttäisi että joku ihminen olisi täydellinen ja täydellistä ihmistä ei ole olemassakaan. Tämän 2000-luvun avainsana tulisi olla: Suvaitsevuus. Ihmisten tulisi olla avoimempia ja kiinnostua muista ihmisistä katsomatta ihonväriin, terveydentilaan, ulkonäköseikkoihin tai muuhun erottavaan tekijään. Meidän "vammaisten" tulee tosin tehdä työtä sen eteen että ihmiset oikeasti alkavat nähdä että mekin olemme vain ihmisiä vain siten saamme tasoitettua erot ns. terveiden ja vammaisten väliltä. Vertauskuvana voisin käyttää Marvelin sarjakuvaa/elokuvia X-Men. Maailma jossa on mutantteja jotka haluavat tulla tasa-vertaisiksi yhteiskunnan jäseniksi. Mutanttit omaavat pelottavia ja erikoisia voimia.... kuulostaa tutulta eikö? X-men ryhmä yrittää näyttää maailmalle että eivät mutantti eroa ihmisistä, sillä hekin ovat ajattelevia ja tuntevia persoonia joilla on omia haaveita, toiveita ja tavotteita. Ryhmä X todistaa maailmalle tämän pelastamalla niitä jotka tarvitsevat apua... Tämä toimintamalli käyttöön niin ehkä mekin vakuutamme maailmalle että olemme myös tärkeä osa tätä yhteisöä ja emme eroa muista ihmisistä millään tavalla. Saattoi mennä jo vähän jaarittelun puolelle joten kiitos ja anteeksi :) Kerätkää joukkonne Ryhmä X ja taistelkaa suvaitsevuuden puolesta!

Minkki
19.9.2011 08:56

Vaude Lonewolf, sun pitäis kirjoittaa myös blogia! Hyvin sanottu ja hyvin kirjoitettu!

Utelias
31.12.2011 12:31

Hei

Satuin lukemaan blogia ohimennen täältä. Kirjoitit tuossa että "Silti vähän aikaa sitten valitin tutuilleni siitä miten järjetöntä oli, että minun täytyi vaatimalla vaatia oikeuksiani saadakseni avustajani baariin ilman 10 euron sisäänpääsymaksua myös hänestä."

En tunne yhtään mitä oikeuksia tuon avustajan suhteen on, voitko valaista asiaa? Olen itsekin toiminut pokena ja täytyy kyllä sanoa että olisin varmaan vaatinut maksun avustajastakin. Onko tuo joku laissa määritetty oikeus vai onko kyseessä vain oletus että toki avustajakin pitäisi päästää? Jos se on laissa määrätty oikeus niin mihin asti se pätee, saako avustajan esim. junaan?

Minkki
21.1.2012 00:24

Ei ole tietääkseni lakia, mutta koen oikeuksiani loukattavan, jos minun pitää maksaa sisäänpääsystäni kahden ihmisen hinta. Yhä yleisempää on, että avustaja pääsee ilmaiseksi, esim junaan, elokuviin, teatteriin ja baariin. En mene baariin, jos minun on maksettava avustajanikin sisään, mutta hevillä en lähde ilman korkeammalle henkilölle asiasta keskustelua.

Utelias, kuvitele tilanne, missä olet loukannut jalkasi ja joudut kulkemaan keppien avulla. Ilman niitä keppejä, et selviä eteenpäin, ne ovat siis siinä vaiheessa osa sinua. Olisiko sinusta reilua, että joutuisit maksamaan kävelykepeistäsi erikseen sisäänpääsy hinnan? Avustaja on sama asia. Se on töissä, se ei ole asiakas, tosin baarissa voi käydä onni ja avustaja päätyä ostamaan myös kahvin, teen ym. Jolloin sekin tuo rahaa ravintolaan. Käännyttäminen taas vie yhden varman maksavan asiakkaan ja mahdollisesti toisen ja kenties vammaisen kaverit myös. Mikä on siinä kohtaa baarille paras valinta? Ja upeata on, että usein baareissa avustajat ovat jopa saaneet juoman ilmaiseksi henkilökunnan oma-alotteisesta kohteliaisuudesta. (kenties yhteisöllisyyttä: "tervetuloa kännisten seuraan"?).