Blogi

26.8.2011, Minkki

Nuoret sotilaat

Ensinnäkin haluan sanoa suuren kiitoksen. Joku ihana lukija oli laittanut Keskisuomalaiseen toiveen, että minusta tehtäisiin juttu. Siellä oli kuultu toive. Kiitos lukija! Ennen kaikkea olen iloinen, että ilmeisesti tekstini ovat inspiroineet ja toisekseen on mukava huomata, että tällä henkilöllä on ollut uskallusta ottaa yhteyttä ulkopuoliseen tahoon. Ei pelkkä kellarin kunkku vaan nuori asenteiden sotilas. Juuri tällaisilla teoilla saadaan asenteita muutettua: kerrotaan kavereille, mikä teksti on inspiroinut ja keskustellaan heränneistä ajatuksista.

Haastattelu jännitti etukäteen ja kysymyksiä pyöri päässäni. Mitä pukisin päälleni? Millainen haastattelija on? Mitä sanon, etten kuulosta kuin pullosta tulleelta? Millaisen kuvan haluaisin itsestäni? Minkälaiset ovat vastuuni lukijoitani kohtaan? Pohdin sitäkin haluaisinko säilyttää Minkin henkilöllisyyden salaisena. Kuitenkin aika monet tietävätkin minut oikeasti. Facebook-kuvani on sama kuin täällä. Lisäksi on tulevaisuuteni. Jos esittäydyn omalla nimelläni, voi se edistää jotain kiinnostustani, ehkä minut voidaan muistaa jossain hakemassani työpaikassa myöhemmin ym. Pukeutuminen oli yksi oleelliselta tuntuva pohdinnan aihe. Minua kutkutti ajatus pukea leijona kigurumini, se mikä minulla on täällä blogikuvassakin päällä. Kuitenkin se ei olisi ehkä herättänyt oikeanlaista ajatuksen kulkua. Ennen kaikkea haluan herättää ajatusta siitä, että olen samanlainen kuin kuka tahansa muukin. Niinpä päädyin arkisempiin vaatteisiin (no ehkä vähän mietitympää kuin useimpina arkina).

Haastattelijani oli suunnilleen omia ikiäni, mikä teki alkuasetelmasta rennomman. On usein vain niin paljon helpompi puhua oman ikäiselleen kuin vanhemmalle, siinä tuntee herkästi itsensä paljon pienemmäksi vanhemman ihmisen seurassa. Haastattelu oli hyvin perinteistä huttua. Kyseltiin bloggaamisen taustoja ja kiinnostuksen kohteitani. Se oli hauska kokemus ja samalla haastava. Olen aina ollut parempi kirjallisessa kuin spontaanissa sanallisessa ilmaisussani, joten toisinaan piti hieman keräillä ajatuksiani ennen vastaamista kysymykseen. Eniten minua kuitenkin jännitti valokuvaus. Olin toivonut mahdollisuutta ottaa kuvat Kirkkopuistossa, koska siellä olen viettänyt viime aikoina paljon aikaani ja jopa monet blogieni aiheet ovat saaneet siellä kipinänsä. Lisäksi se on yksi Jyväskylän rauhallisimmista ja kauneimmista alueista. Satama ja Ainolan ranta ovat muita suosimiani kohteita, sekä pieni sorsien suosima lahden poikanen aivan asuntoni lähellä.

Kuvaaja oli über-söpö jätkä, mikä toi lisäjännitystä. Hän oli ehtinyt vähän tutkailla ympäristöä ja ehdotti mukavaa ruohoaluetta, mistä aurinko ja kirkko näkyivät myös kauniisti. Minä sitten yritin siinä olla rennosti kun jätkä lähes ryömi ruohikossa ja ilmestyi suuren linssinsä kanssa naaman eteen. Se oli omituinen kokemus. Itse pyörittelin mielessä mitä muita kuvia voisi saada otettua ja lopuksi uskalsinkin ehdottaa vielä näkemystäni puiden luona kurkkimassa. Se oli hauskaa, rentouduin heti kun koin kuvauksen enemmän persoonaani heijastavaksi. Kieltämättä siinä ajatteli jopa, että tältäköhän huippumallihaun malleista tuntuu? Sitten se oli ohi. Kiitimme ajasta ja lähdimme eri teille, minä hurjaa vauhtia huristelemaan kotia kohti.

Vasta nyt kotona pystyn kunnolla prosessoimaan tapahtunutta. Mieleeni tulee asioita mitä olisin vielä voinut sanoa, tai miten paremmin muotoilla joitain vastauksiani. Kuten kysymys siitä, onko bloggaaminen tuonut elämääni mitään uutta. Vastasin tietenkin kyllä ja selitin vähän jotain. Jälkeenpäin ajateltuna, olisin halunnut paljon enemmän painottaa sitä ajatusta, että olen oppinut arvostamaan pieniä asioita. Huomaan päivittäin ajattelevani ”voisikohan tästä kirjoittaa blogin” tai ”ovatkohan muutkin kohdanneet tällaista”, ne ovat tulleet vasta bloggaamisen myötä. Vartti sataman laiturilla tuntuu paljon syvällisemmältä nyt, kun samalla huomaan pohtivani tekstiä ympäristöstä, sataman elämästä tai päivän arvokkaista rauhallisuuden hetkistä. Huomioin tarkemmin muiden ihmisten reaktiot samoin kuin tarkkailen enemmän omia reaktioitani eri tilanteissa. Yleinen huomiointikykyni on terävöitynyt ja huomaan ottavani arjesta aikaisempaa enemmän irti. Uskon, että kaikki voivat kokea tällaisen muutoksen. Tarvitsee vain päättää: nyt tartun useammin hetkeen.

En tiedä milloin haastatteluni ilmestyy lehteen, jos edes ilmestyy. Ilmeisesti vain pari päivää sitten oli ollut juttu useammasta blogi-kirjoittajasta. En tiedä kuinka viisasta tekstiä on tiedossa, mutta ainakin yritin saada blogieni maailman esille ja toiveeni siitä, että tekstini myös jatkossa herättäisivät ajatuksia ja keskustelua. Jotta ei tarvitsisi jättää toivoa yhden lehden armoille, olisi upeaa saada blogi mahdollisimman monien tietouteen esim. facebookin ja kaverien välisten keskustelujen avulla. Näihin blogi teksteihin saa myös kirjoitella ajatuksiaan ja heitellä jutun aiheita, jos sellaisiakin herää. Muovataan yhdessä parempaa maailmaa sana kerrallaan.

Kommentit

Maisa
26.8.2011 15:10

Vau! Hienoa että susta tehtiin juttu! Pitääpä yrittää saada käsiinsä sitten se lehti, jossa juttu ilmestyy. :) Ja ois kiva jos blogi saisi lisää lukijoita, mä ainakin uskon että useammallekin tyypille tekisi hyvää lukea näitä ja ajatella asioita vähän uudelta kantilta... Keep up the good work!

Minkki
26.8.2011 19:44

Kiitos Maisa ajatuksista! Jos juttu ilmestyy, niin yritetään täälläkin ilmoittaa, jotta ei mene ohi :)

Minkki
2.9.2011 09:06

Tämän päivän Keskisuomalaisesta löytyy juttu Minkistä. Ikävä sanoa, mutta minä inhoan kuvaa. Vartavasten olin toivonut, että ei mitään pönötyskuvaa ja minkä he olivat laittaneet? Pönötyskuvan. Se näyttää siltä, kuin olisi otettu kaunis maisemakuva ja joku pyörätuolilainen on päätynyt mukaan. Halooo, halusin olla muutakin kuin istua tököttävä pyörätuolilainen! argh..

Mut juuh, toivottavasti juttu ja kuva miellyttävät Keskisuomalaisen muita lukijoita :)