Blogi

23.5.2011, Minkki

Kick Ass

Joskus minulla on mustia päiviä, kuten viime tekstissäni kerroin. Yksi keinoni yrittää päästä yli niistä, on muistuttaa itselleni, mitä kaikkea olen jo kokenut. Vaikka tuntisin juuri nyt jämähtäneeni paikoilleen, aina ei ole ollut niin, joten tuskin tämä on jatkuva tila.

Olen päässyt matkailemaan paljon, hankin unelmieni koiran, olen saanut mahdollisuuden kokeilla siipiäni näyttämöllä ja teroittaa kynäni paperille. Eläessäni näitä ja monia muita hetkiä, olen kohdannut ennakkoluuloja. Epäileviä minun mahdollisuuksiini toimia ovat olleet niin tuntemattomat kuin tututkin ihmiset, sekä tietenkin minä itse.

Matkailusta on tullut usein kysymyksiä ja riitaakin. Haloo on niitä liikuntarajoitteisia muissakin maissa! Tietenkin on oltava tarkempi hotellin valinnassa ja mietittävä etukäteen yleisliikenteen mahdollisuudet. Haasteet siinä on, mutta niin on koti-Suomessakin. Ja jokaisen matkailijan, terveen tai ei, on suunniteltava matkaansa etukäteen, joten siinä ei ole suurtakaan eroa.

Toinen hyvin mielenkiintoinen tilanne on opiskelun ja työn kanssa. Ei ole yhtään harvinaista, että tieto vammaisen ylioppilastutkinnosta herättää yllättyneitä reaktioita tai ylitsevuotavia onnitteluja. ”Vaude, todella upeaa, että sinäkin olet päässyt suorittamaan sen! Menikö siinä kauankin?” Huomio, minulla on rajoitteita liikkumiseni kanssa, ei älyn.

Olen usein ihmetellyt näitä reaktioita. Miksi minulta ei oleteta samanlaista suoriutumista kuin ns. terveiltä? En tiedä johtuuko sitten vain kasvatuksestani, mutta itse olen ymmärtänyt lukion tai amiksen olevan perinteinen jatko peruskoululle. Sen jälkeen jatketaan joko opiskelua kurssien, yliopiston ym. muodossa tai mennään töihin tai työvoimatoimistoon. Miten normaali muuttuu epänormaaliksi vammaisen kohdalla?

Olin pari päivää sitten pesäpallo-ottelua katsomassa ja tutustuin siellä toiseen pyörätuolilaiseen. Keskusteltuamme, tuli aihe jälleen mieleeni. Onko vastaus tässä? Tuttavani oli lähestymässä 30 vuotta, eikä hänellä ole mitään koulutusta peruskoulun lisäksi. Päivät hän viettää jonkinlaisen askartelun parissa.

Voisiko olla, että useilla vammaisilla on myös asennevamma? Yhteiskunta sallii hiljaisuudessaan vammaisten joutilaisuuden ja antaa ymmärtää, ettei tarvitse yrittää. Vammainen ei enää aseta vaatimuksia itselleen, vaan pysähtyy ensimmäisen kynnyksen tullessa vastaan. Koska se on Ok. Samaa kohtaa myös masentuneiden, alkoholistien ym. parissa. Ei ole kenties niitä resursseja, millä potkia ihmisiä takaisin mielekkääseen elämään, joten helpolta tuntuva ratkaisu on jättää ihmiset sairasloman tai sairaseläkkeen verukkeella koteihinsa ongelmiensa kanssa. Poissa silmistä, poissa mielestä.

Olen törmännyt joutilaisuuteen vammaisten piirissä useammin kuin haluaisin myöntää. Syitäkin toki on, kuten yleinen työttömyysongelma, koulutuspaikkojen rajallisuus ja lisänä koulujen ja työpaikkojen esteellisyys. Nämä ovat silti kynnyksiä, eivät ylitsepääsemättömiä muureja. Yhteiskunnalla on suuri vastuu mahdollistaa ja tukea vammaisten ja muiden syrjäytyneiden kouluttautuminen ja työllistyminen. Mutta eikö myös jokaisella ole yksilöllinen vastuu oman elämänsä laadusta ja panoksestaan takaisin yhteiskunnalle?

Askartu, laiskottelu, kännäily ja pelien pelailu ovat hauskaa. Niiden parissa haluaisi viettää kaiken aikansa, ja monesti valitetaankin, ettei aika riitä millään kaikkeen hauskaan. Uskon, että siihen kuitenkin kyllästyy lopulta. Ne on tarkoitettu viihteeksi, ei kokopäiväduuniksi. Omalla kohdallani turhauduin suuresti viime kesänä, kun kesälleni ei ollut lähes mitään mielekästä tekemistä. Oli vain joutilasta aikaa.

En tarkoita nyt, että elämän arvo on kouluttautuminen ja loputon työskentely. Esitän vain kysymyksen ja haasteen. Kysymys: Oletko mielestäsi taistellut kohti tavoitteitasi? Haaste: Potkaise itseäsi ja muita takalistoon! (Minä vapautan itseni kaikesta vastuusta sen varalta, jos ihmiset alkavat kirjaimellisesti potkia toisiaan.)

Kommentit

Helena
23.5.2011 11:03

Hyvä kirjotus! Samoja asioita oon pohtinu itekkin, mulla vammasia kavereita, joista osa opiskelee/on töissä. Osa ei opiskele, vaikka pystyis, ei kiinnosta. Osa ei pysty vamman takia.

Niille, jotka ei pysty, päivätoiminta voi olla hyvä vaihtoehto, jos saa vaikuttaa toiminnan sisältöön.

Jos pystyy opiskeluun/töihin, ilman muuta se kannattaa!

Minkki
23.5.2011 17:53

Kiitos kommentistasi Helena :) Onko muilla lukijoilla samanlaisia kokemuksia tai kenties aivan vastakkaisia?

Kirsi
24.5.2011 09:57

Olen ymmärtänyt, että monesti liikuntavammaisia nuoria ohjataan kohti eläkeputkea ja ajatellaan, että heidän ei kannata kouluttautua. Ja ihan varmasti yhteiskunnan asenteet vaikuttavat myös nuorten ajatuksiin omista mahdollisuuksistaan työllistyä.

Minkki
24.5.2011 17:37

Olen itse ymmärtänyt myös näin, Kirsi. Tosin omalla kohdallani opo ainakin yritti samalla kaavalla selvittää minulle jatkokoulutusta kuin kaikkien muidenkin kanssa.

Onko tämä urbaani legenda, vai onko jollain jakaa kokemuksensa tällaisesta ohjailusta eläkkeelle?

Mimosa
24.5.2011 21:48

Minulle ihana oponi sanoi yläasteen ysillä, kun pohdin jatkokoulutuspaikkaa: "Sä valitset, mikä sua kiinnostaa - kyllä pojat kantaa!"

Vaikka kannettavaksi tuleminen ei olekaan lempparijuttujani, oli opon kiteytyksessä ideaa: Numero 1 on omat intressit, kiinnostuksen kohteet, intohimot ja lahjakkuudet. Sillä perusteella harkitsin hakemista ilmaisutaidon lukioon, jossa olisi kylläkin ollut kolme kerrosta kierreportaita ilman hissiä. Opiskeluvalinnoissa vasta kakkossijalla on esteettömyys.

Nyt joku alkaa jo sääliä niitä poikaparkoja, jotka välitunnista toiseen kantavat minua ja 120 kiloa painavaa sähköpyörätuoliani kierreportaissa... Opiskelut kärsivät ja selkäranka katkeaa! En silti luovu prioriteettijärjestyksestäni! Esteellisestä on lähes aina mahdollista tehdä esteetöntä, jos vain haluaa! Asenteiden muokkaus voikin olla haasteellisempaa...

Minkki
1.6.2011 14:28

Toi on upea asenne Mimosa!

Itse myönnän olevani edelleen arka vaatimaan oikeuksiani. Voisi sanoa, että minua nolostuttaa olla kannettavana julkisissa paikoissa. Esim Täällä Jyväskylässä, jos haluan katsoa elokuvan keskeltä salia, menen vähän etuajassa sisälle ja poistun viimeisten joukossa, jotta mahdollisimman harva olisi katsomassa, kun isäni kantaa minua.

Sitä voisi kutsua turhamaisuudeksi. Osittain vihaan sitä piirrettä itsessäni, mutta toisaalta, en myöskään halua menettää kaikkea ihmisyyttä (paremman lauseen puutteessa). Koen olevani esillä, ilmainen näytös, Freek-show jos joku kanniskelee minua sinne ja tänne. Menetän asioita sen turhamaisuuden takia, mutta en tiedä voinko tai haluanko kokonaan päästä yli siitä. Mielestäni on oikeus vaatia porrashissejä ja parempia tiloja ennemmin kuin joutua itse kannettavaksi ja paljastelemaan alkkareitaan hamepäällä keikkuessa.

Olen aikuinen, en lapsi jota voidaan kantaa sylissä.

Heini
15.7.2011 07:55

Itse olen opiskellut ja sen jälkeen roikkunut vuosia työkkärin listoilla. Palkkatyössä en ole ollut päivääkään, ja työkkärin harjoittelutkin olivat kiven alla. Ei kovin löytynyt halukkuutta ottaa edes palkattomaan harjoitteluun, ja monessa paikassa ovi sulkeutui jo esteellisyyteen. Yritin opiskellakin, mutta siitä taas rankaistiin rahallisesti, en saanut enää kuntoutusrahaa toiseen tutkintoon, ja opintotukihan on huomattavasti pienempi, kuin työttömyyskorvaus, enkä opintolainaa uskaltanut ottaa. Laina on kuitenkin aina laina, ja enkä ollut saanut töitä siihenkään asti. Kun opiskelun ei katsottu parantavan työllistymismahdollisuuksianikaan koin sen aika nopeasti liian kalliiksi harrastukseksi, jonka lopetin.

Muutamaan paikkaan kuitenkin pääsin harjoitteluun ja kehuttiin tarkaksi ja nopeasti oppivaksi, mutta työskentelyäni liian hitaaksi. Viiden vuoden jälkeen taivuin hakemaan eläkettä, jota kohdallani jo vuosia suositeltiin. Tuona aikana minulta vietiin tarpeeksi kauan turhat luulot työllistymisen suhteen pois. Osittain myös mielenterveydellisistä syistä suostuin eläkeratkaisuun. En jaksanut enää taistella vastaan, vaikkei se mikään unelma minulle ainakaan ollut, vaan erittäin kipeä ratkaisu. Olen mielestäni yrittänyt. En vain riitä näin. Se tässä kaikista pahinta onkin.

Työelämä ei tunnu tuntevan joustoa, se on joko suoriuduttava 100% teholla, tai pysyttävä ulkona. Tämä on minun (katkera) kokemukseni. Ihmiset saattavat ajatella, että "hienoa, eläke juoksee, eikä tarvitse tehdä mitään." Totuus on kuitenkin toinen, ainakin omalla kohdallani, ja epäilen että monen muunkin. Tunnen olevani turhake, joka ei kelpaa, josta on vaan vaivaa ja haittaa.

Minkki
9.8.2011 09:04

Heini, kiitos kun jaoit kokemuksesi.

Osaan vain kuvitella miltä tuntuisi omalla kohdallani tuon kaiken kokeminen. Itsekin olen huonoja hetkiä kohdannut, tosin itselläni enemmän koulujen haastattelu tilanteissa, kun on keskitytty vain liikuntarajoitteisuuteeni eikä siihen mitä liikkuu päässä ja millainen motivaatio on.

Toivon, että keksit ns. eläkepäivillesi jotain mielekästä puuhaa. Kuten eri järjestöjen kautta voit olla vaikuttamassa ja tuoda omaa persoonaasi esille. Suosittelen ottamaan rohkeasti yhteyttä esim lihastautiliittoon, invalidiliittoon ja Seittiin näin alkuun. :)

Eetu
17.1.2012 11:23

"Sitä voisi kutsua turhamaisuudeksi. Osittain vihaan sitä piirrettä itsessäni, mutta toisaalta, en myöskään halua menettää kaikkea ihmisyyttä (paremman lauseen puutteessa). Koen olevani esillä, ilmainen näytös, Freek-show jos joku kanniskelee minua sinne ja tänne. Menetän asioita sen turhamaisuuden takia, mutta en tiedä voinko tai haluanko kokonaan päästä yli siitä."

Uskon, että monen varsinkin nuoren vammaisen ihmisen kohdalla on kyse siitä että monet "terveet" ihmiset eivät osaa hyväksyä erilaisuutta. Tuossa elokuvaesimerkissä ymmärrän sen täysin. Olisi helpompaa mennä sinne myöhemmin jos tietäis että kaikki suhtautuu kantamiseen niin että eivät kiinnittäisi siihen huomiota. Kuitenkin olen varma että kokonaisesta salista löytyy niitä idiootteja joille erilaisuus on jonkinlainen ongelma/huvituksen aihe, nämä onnistuisivat pilaamaan sen mukavan elokuvan katselun huutelemalla jotain tuperyyksiä tai muulla vastaavanlaisella naurettavalla tempulla.

Vaikka vammainen ihminen olisi kuinka vahva tahansa ja hänellä olisi super vahva itseluottamus, niin ei sekään pysty ottamaan niitä kolhuja määräänsä enempää. JOten ihan täysin ymmärrettävää, että ihmiset välttävät tuollaisia itsetunnonkolhuja ja tämä pätee meihin kaikki niin käveleviin kuin rullaaviin ihmisiin!!!