18.4.2011, Minkki

Kevät

Mitä kevät tuo sinulle mieleen? Millaisia hajuja, makuja ja tuntemuksia? Millaisia muistoja ja odotuksia. Mitä ovat mielikuvasi keväästä? Ajattele hetki. Pysähdy hetkeksi miettimään. Oletko varmasti miettinyt, ettet vain kiirehdi lukemaan tätä tekstiä eteenpäin?

Oikeasti, pyydän: pidä pieni tauko ja mieti mitä kevät sinulle merkitsee.

Minulle kevät tuo mieleen uuden alun, opiskelujen lopun, rakastavaiset kävelemässä käsikkäin kaupungilla tai nauttimassa puistojen penkeillä ensimmäisistä lämpimistä ilmoista. Pidemmät lenkit koiran kanssa, vastaan tulevat rakastuneet ja vähäpukeisemmat naiset. Kaikki haluavat osansa valon energiasta ja ihmiset alkavat liikkua, karistaa talven tuomia kiloja. Ihmiset hymyilevät ja juttelevat. Kaikki tämä ja paljon muuta tulee mieleen, mutta myös oma yksinäisyyteni, oma kehoni ja oma tulevaisuuteni. Kysyn: miksi minä olen sinkkuna? Kysyn: miksi minä näytän lihavalle, vaikka olen ihannepainossani? Miksi selkäni ei voi olla suora kuten muilla ja miksi reiteni eivät voisi olla kiinteämmät, jolloin shortsit ja lyhyet hameet näyttäisivät kauniimmalle istuessanikin. Miksi minä en voi karistaa kilojani liikkumalla? Miksi minä joudun vain pihtailemaan syömisissäni, kun muut voivat juosta. Miksi minä en hyödy koirani lenkittämisestä? Miksi poskilleni vierii kyyneleitä nähdessäni laihan kävelevän tytön poikaystävänsä kanssa?

Kysymyksiä ja ahdistusta. Tunnen oloni erilaiseksi. Vertailen itseäni kaikkiin ympärillä. En voi enää piiloutua väljien talvivaatteiden alle, eivätkä muutkaan piiloudu. Ihmiset ovat esillä, ihmiset minä huomaan. Pidän itseäni erilaisena. En usko ihmisten näkevän tuoliani pidemmälle, en usko, että minä voin olla yksi heistä.

Naurettavaa, koska olenhan minä seurustellut. On ollut ihmisiä, jotka ovat nähneet minut eivätkä vain vammaani. Naurettavaa on, että pidän näitä kysymyksiä ja ongelmiani vammani syynä, vaikka samanlaisia kysymyksiä esittävät kaikki, varsinkin toiset nuoret naiset. Sinkkuja tai ei, aina sitä vertailee. Aina on vahdittava painoaan ja mietittävä mitkä vaatteet sopivat omalle kropalle. Naurettavaa on, että vaikka tiedän tämän kaiken, silti masennun. Joka kevät sama juttu. Ehkä se on se kuuluisa kevätmasennus, ehkä se on kaikki edellä mainitut ilmiöt, ihmisten vaatteista kuoriutumiset ja kyyhkyjen lentely suunnalta ja toiselta.

Joku voisi sanoa minua masentuneeksi, niin itsekin joskus ajattelen. Mutta uskon, että ihminen ei ole masentunut, niin kauan kuin ei anna itsensä jäädä siihen olotilaan. Toki välillä jään vellomaan tunteeseen, eilen koko päivän ajattelin miten hullua tämä elämä on, loputon oravanpyörä. Herään, menen töihin, teen töitä ahkerasti (tai vähemmän ahkerasti), palaan kotiin, valvon tarpeettoman myöhään ja menen nukkumaan. Seuravana päivänä alkaa sama kierros uudelleen.

Elämäni suuria ongelmia arjessa: Mitä sitä tänään söisin? Minkä elokuvan tänään katsoisin? Ketä minä tällä viikolla näkisin? Onko koiran kanssa tullut vietettyä tarpeeksi aikaa? Ja tietenkin, mitä minä tänään pukisin päälleni? Kun ahdistus valtaa minut, menen omaan rauhaan (kuten vessaan) ja itken. Itken, vuodatan räkää ja saatanpa huutaakin pari sanaa. Annan tunteen vallata ja mennä ylitse. Sen jälkeen päivä jatkuu. Joka päivä minä nousen sängystä. Joka päivä minä näen ihmisiä ja teen jotain hyödyllistä tai vähemmän hyödyllistä. Joka päivä koen tunteita ja ilmaisen ajatuksiani. En huuda huonoa tuultani muille, mutta en esitä valheellisesti onnellista. En myöskään peittele iloani. En vietä päiviäni miettien kuinka synkkää elämä on. Enimmäkseen mietin mitä tänään tekisin, onko söpö tarjoilija tänään töissä - mietin mitä mietin. Mietin ihan samaa mitä muutkin.

Silti en tykkää, kun suurin osa tuntemistani liikuntarajoitteisista esittää kaiken olevan hyvin. Kuin lihasten puute ei muuttaisi mitään. Sillä se muuttaa. Se muuttaa paljon. Moni asia on erilaista, kun on mietittävä jokaisena päivänä miten ajoittaa vessakäynnit ja mitkä vaatteet päällä pystyy toimimaan tai miten sovittaa omat ja avustajan aikataulut, sekä miten saada taksikeskus tajuamaan, että itselläkin on aikataulullisesti tärkeitä menoja.

Miten elää ajattelematta liian pitkälle tulevaisuuteen, ettei tajua, että asiat tästä vain heikkenevät. Joku päivä en saa kättäni ylös, joku päivä en selviydy suihkusta enää lainkaan yksin. Jonain päivänä en astu enää askeltakaan. Sitä ei halua ajatella, mutta välillä ne ajatukset tulevat ja varsinkin keväisin. Ajattele itse, jos joku kertoisi, että halvaannut 12.5.2015. Kieltämättä sitä välillä miettisi, eikö? Mitä jäisi kokematta, millainen olisi sen jälkeen. Olisiko enää naisellinen, kun ei voi keikuttaa lantiotaan tanssilattialla tai yllättää miestään itse kokkaamallaan aterialla (syömäkelpoisuus on asia erikseen :P ).

Minä olen jo menettänyt mahdollisuuteni lantion keikutteluun ja kävelen enää pari askelta kerrallaan. Se on suuri ero siihen, että nuorempana laskettelin ja pyöräilin perheeni kanssa kuin kuka tahansa. Kinastelin isoveljeni kanssa pöydän kattamisvuoroista ja juoksin pakoon kavereiden vesipyssyjä. Voin tehdä monia asioita yhä, voin paeta hitaammin vesisuihkuja, voin yhä pyöräillä hienojen liikunta-apuvälineiden avulla ja voin toki yhä heiluttaa päätäni musiikin tahdissa ja lyödä käsiäni reisiin (seksikästä jeah?).

Kevät on uudelleen syntymistä. Ruoho alkaa kasvaa ja lehdet ilmestyä puihin. Lapsia syntyy kuin pupujen poikasia ja valo antaa tarvittua energiaa. Se on kieltämättä kaunista aikaa. Ja samalla kun ankeat ajatukset tulevat, ne myös katoavat valon mukana. Suljen silmäni ja olen toisaalla. Olen takaisin keväisillä laskettelurinteillä. Nautin auringosta kasvoillani ja mietin mitä toppeja ostaisin kaupoista ja miten välttyä seuraamasta täysin muotia. Ajattelen jätkää viime kouluvuodelta ja pohdin onko hän sinkku. Avaan silmäni ja saatan mennä Facebookiin selvittämään jätkän tilanteen, tai tekstaan kaverille ja kysyn, jos näkisimme viikonloppuna. Valjastan koiran ja lähden viilentämään päätäni pitkällä lenkillä auringon lämmössä. Kevät on myös mahdollisuuksien ja rauhan aikaa.

Kommentit