Blogi

30.11.2011, Minkki

Kaikki erilaisia Kaikki samanarvoisia

Minulta löytyy mustavalkoisia tarroja, missä on kyseinen teksti. Liekö Allianssin vai Punaisen Ristin vai minkä lie muun järjestön kampanja alunalkaen. Tänään näin saman tekstin taidetyöpajalla olevassa jääkiekkokaukalossa (se pöytäpeli). Huomaan itsessäni piileviä ja joitain hyvin näkyviäkin rasistisia ajatuksia, vaikka itse kuulutan usein samaa ideologiaa kaikkien samanarvoisuudesta.

Näkyvin on, että minä en siedä pakkoruotsia. Minua ärsyttää jos suomalaisessa tosi-tv-ohjelmassa joku puhuu ruotsia. Olen sitä mieltä, että jos on suomen talent, niin sitten puhutaan suomea. Sama kaava ollut asenteessani vaikka Suomen Huippumalli ohjelman kanssa: onko kyse enää suomalaisten kilpailusta, jos ei edes osata puhua suomea? Lisäksi asenteeni työttömiin ja sairaseläkeläisiin vaihtelee huomattavasti. Itse näen työttömät turhankin usein vetelehtijöinä ja ajelehtijoina. Koen myös itse kuuluvani yhteen halveksimaani ryhmään nyt, masentuneisiin ja päättämättömiin. En tiedä mitä tehdä, minne mennä ja mitä elämältäni haluan. Inhoan sellaista.

Ovatko kaikki samanarvoisia? Jos ei itse maksa veroja tai tee sen eteen mitään, että saattaisi saada työn, mistä voisi maksaa veroja, niin onko oikeus veroihin? Välillä minusta tuntuu, että Suomikin on pullollaan porukkaa, joka vetoaa johonkin henkiseen ongelmaan vain vetelehtiäkseen kotona. Paapominen ei auta, vaan ne on väkisin tungettava töihin ja laitettava kohtaamaan heitä riivaavat ongelmat. Saattaa kuulostaa typerältä ja kovalta, mutta näin välillä ajattelen. Minusta on mahdotonta ymmärtää ihmisiä, jotka ovat fyysisesti terveitä, mutta jonkin lapsuuden ajan koulukiusauksen tai minkä lie takia he muuttuvat vammaisemmiksi kuin oikeat liikuntarajoitteiset. Tunnen itse tekeväni turhaa taistelua, kun toiset eivät taistele sitä vähääkään oman onnensa eteen.

Kun irtisanouduin töistä lokakuun puolessa välissä, pelkäsin ja stressasin työttömyyttä. Pääsin pian kuitenkin aloittamaan taidetyöpaja, joka lasketaan työharjoitteluksi. Toiminta on ollut vaihtelevan onnistunutta ja osittain vastannut odotuksiani ja osittain ollut pettymys. Kuitenkin löysin vähän lisää peliaikaa. Samalla olen saanut tilaisuuden tutustua lähemmin juuri yhteen ihmisryhmään, joiden erilaisuus on saanut minut kyseenalaistamaan heidän samanarvoisuutensa. Ryhmässä on monenlaista työtöntä: peruskoulunsa keskeyttäneitä, pitkäaikaismasentuneita ym. Jyrkät asenteeni heidänlaisiaan ajelehtijoita kohtaan ovat joutuneet koetukselle. He ovat silti ihmisiä. He eivät ole valinneet elämäntapaansa. He voisivat kyllä monet tehdä enemmän tulevaisuutensa ja nykyisyytensä onnen eteen, mutta ehkä kaipaisivat siihen tukea, rajoja ja ohjausta, mitä ei vain ole saatavilla. En tiedä heistä kaikkea. Vain pintaraapaisun. Vaikka yhä välillä vanhat asenteeni nousevat pinnalle ja mietin, että tällaiseen porukkaanko verorahat menevät. Alan myös ymmärtää kokonaisuuden. Eniten kenties siksi, että olen myös yksi pajalaisista. Miten minä sovin ryhmään? Olenko itse samassa tilanteessa? En ihan. Olen ollut töissä ja en popsi lääkkeitä, mutta se ei tarkoita, ettenkö löytäisi itsestäni samaa kuin heistä. Jos heille ei kuulu samat arvot, olisiko minunkin luovuttavat osasta ihmisarvoistani?

Se on jännä, miten asioita monesti todella voi alkaa nähdä vasta, kun itse päätyy edes vähän kosketuksiin tilanteen kanssa. Ulkopuolisen silmin asioita on helppo katsoa kylmästi. Herkästi huomaa, mikä itseltä vaikuttaisi lähtevän pois, käsittämättä aina, mitä muilta myös on pois ja miten paljon eri asiat antavat toisille. Vaikka kiroan pakkoruotsia ja suomenruotsalaisia lähes lapsellisuuteen asti, ymmärrän heidän puolen tilanteesta. He ovat usein kasvaneet ruotsinkielisillä alueilla ja äidinkieltään lukuun ottamatta ovat yhtä samanlaisia ja erilaisia kuin me suomea äidinkielenä puhuvat. Kukaan ei voi valita, millaiset geenit perii, millaiseen kulttuuriin syntyy tai miten ympäristö häntä kohtelee, joten miten meistä kukaan voisi tuomita toista heidän erilaisuutensa takia? Itse olisi voinut päätyä toiseen asemaan, syntyä Englannin kuninkaalliseen perheeseen tai pakolaislapsena Suomeen.

En väitä, että asennemuutos olisi helppo. En edes mene väittämään, että itse pystyisin moisiin. Kuitenkin väitän, että ainakin sopii välillä punnita omia asenteita ja kokeilla rikkoa niitä aika ajoin. Ehkä joku päivä huomaat, että olet särkenyt eriarvoisuuden rajan kokonaan eikä se tehnyt edes kipeää.

Kommentit

Hanna
30.11.2011 12:34

Wasa bladetissa Pohjanmaan rannikkoa kutsutaan ruotsinkieliseksi, vaikka tääläkin on enemmän suomea puhuvia kuin ruotsia puhuvia. On tietysti täysin ruotsin kielisia haja-asutusalueita ja ulkomaisten on helpompi ensiksi omaksua rakenteeltaan helpompi ruotsi. Minä olen suomen kielinen ja pidän ruotsin kielestä. Opisken saksaa kaksikielisellä yliopistolla. Tällä hetkellä minulla on pari kurssia viroa työväenopistolla. Olen myös 100% työkyvytön. Vammautunut vakuutuksen piirissä, joten on helppoa olla ylevästi ajatteleva. Minun ei tarvitse olla huolissaan omasta selviytymisestä tai työllistymisestä.

Hanna
6.12.2011 05:40

Saksalaisessa seurassa puhuttiin kielten elinvoimasta. Sanottiin, että suomi tulee lopulta häviämään. Ruotsin kieli ei häviä, eikä saksa. Ruotsin kielellä on ainakin Pohjanmaan rannikolla erityisasema, vaikka tullakseen täällä toimeen on osattava suomea. Pelkällä ruotsilla ei tule toimeen ruotsi on täällä kuin ranska Eu:ssa.

S
10.1.2012 15:44

On helppoa arvostella toisia ulkokuoren perusteella ilman, että paneutuu oikeasti siihen, minkä takia ihminen ei voi tehdä töitä vaikkei ole näkyviä vammoja. Vaikka mulla rajottaa sekä psyyke että fysiikka monia töitä ja on pakko valita "pienempi paha"-ajatuksella työharjoittelut ja koulutukset ja työt, niin silti mun mielestä psyyke vielä enemmän rajoittaa mun elämää. Ja sitku miettii, että pystyn kyllä lyhyitä aikoja seisomaan ja kävelemään pieniä matkoja, niin silti lopulta ne tulee esteeksi vaikkei moni näytä uskovan sitä. Aina kysytään tarvitseeko kyytiä ja mikset pysty kävellä jne, vaikka kerron asiasta ja kiellän pystyväni tekemään asioita. Syytetään mielessä tai jopa ääneen laiskuudeksi. Hyvähän jonkun terveen kävellä ja tulla minulle sanomaan kuinka paljon voin kävellä tai seisoa - se vaihtelee päivistä, siitä mitä on tehnyt eilen ja millaiset olosuhteet nyt on. Vaikka mun jalassa näkyy vammat, niin sekään ei riitä sanojen lisäksi. Loppujen lopuksi minunkin tilanne töiden ja koulujen suhteen on aika rajoitteinen, periaatteessa samalla tavalla kuin jalkojen ongelmien takia pyörätuoleissa olijoilla. En pysty olemaan ilman istuinta tai tekemään sellaista työtä. Tottakai helpompi muuten liikkua paikasta toiseen jne itse ajamalla autoa, mutta töissä olen samassa tilanteessa kuin muut jalkavammaiset pyörätuoleissa. On tosi vaikeaa kertoa jo fyysisistä ongelmista ihmisille, vaikka niille näyttöä onkin, mut sit on tosi vaikeaa kertoa ja saada uskoa siihen, että pään sisällä ei kaikki ole ok. Joistain sairauksista ei voi parantua ja niihin yritetään tuoda helpotusta esim. lääkkeitse, muttei kaikilla nekään auta mielen toimintaan. Masennus on yleensä sairaus, josta voi parantua jos sitä hoitaa ja antaa itsellensä mahdollisuuden parantua. Jos ei muuten onnistu, niin lääkkeiden kanssa ja terapia on tosi tärkeätä. Sitten taas kaksisuuntainen-mielialahäiriö häiritsee elämää jatkuvasti, koko ajan. Oli sulla sit hyvä tai huono olo, niin se ei anna sulle rauhaa oloon. Harvinaista on ne tasaiset jaksot, jolloin saat asioita tehtyäkin etkä vain ole tappamassa itseäsi tai sitten hyppäämässä benji-hyppyä ilman köyttä, koska sä pystyt siihen! Skitsofrenia vaikeuttaa sit jo todellisuuden tajua (kuten joskus edellisissäkin sairauksis psykoosit) ja elämä saattaa sen takia mennä ohi ilman, että tiedät olevasi täällä ja että pitäisi tehdäkin jotain. Oon aina rakastanut sairaaloissa oloa ja leikkauksia, vaikka ne loppujen lopuksi onkin ollut hirveätä tuskaa. SILTI odotan aina leikkauksia, koska siinä kivussa on yksi hyvä puoli: sä saat lääkettä siihen kipuun ja se auttaa. Kukaan ei tajua sitä miksi tykkään leikkauksista ja sit mietin, etten minäkään tajua, kunnes aloin miettimään. Vaikka olet kaksi viikkoa hirveissä kivuissa sairaalassa pidennysjalka jalassa, niin ensimmäisen viikon vietät kauheissa lääkkeissä selviämässä pahimmista luukivuista sängyssä etkä liiku mihinkään. Sitten toisella viikolla olet vieläkin lääkkeissä, mutta sen verran vähemmän, että pysyt keppien kaa pystyssä. Tai ainakin roikuttamassa jalkaa sängyltä alaspäin, että tottuu veren pakkautumiseen jalassa ja piikin juurien turpoamiseen jne. Mut silti siellä saa lääkettä, joka auttaa ja helpottaa oloa - ja se on sillä hetkellä taivas. Mielialaongelmiin on vaikeempi löytää tuollaista lääkettä, joka auttais, ja siksi mun elämä menee pieleen. En ees masennu siitä, että ehdotellaan koko jalan amputointia, koska oon jo niin turta ennestään, ettei enää pahemmaks vois mennä :D Rakastan tavallisessa sairaalassa oloa ja sitä helpotusta, minkä lääkkeet tarjoavat kipuun - toivon vaan, että joskus mun mieli yhtäkkiä parantuu (toiveajattelua?) tai löydän jonkin muun helpotuksen sille. On eri asia olla liikuntavammainen kuin "mielivammainen". Jälkimmäisessä kukaan ei usko sinua millään, koska ei ole mitään näyttöä. Ja sitten toisessakin saattaa joutua selittelemään, mutta siitä lääkäri voi hankkia yleensä näyttöä, jos oma näkö ei riitä silmälasienkaan kanssa.

S
10.1.2012 16:00

Pidennyslaite jalassa* hihihi :') ps. Tääkin on vaan sit mun mielipide, että monet on vammojensa kanssa samalla viivalla. Kaikilla on velvollisuus ja OIKEUS tehdä asioita - niillä heikoimmillakin. Mutta sitten on myös velvollisuus auttaa niitä heikompiakin ja samalla oikeus oppia, että miten itse kunnioittaa omaa terveyttään sekä psyykkeen että fysiikan osalta. Jossain erikois-Huippumalli-haussa - ohjelmassa oli vammaisia ihmisiä, jotka kilpailivat tittelistä. Siinä oli pari kuuroakin ja sitten muut kilpailijat valittivat siitä, ettei kuuroilla ole mitään vikaa vartalossa, vaikka muilla on. Että kuinka se voisi olla tasavertaista. Aloin silloin miettii tuota ja mietin aluksi itsekin, että on aika epäreilua, jos katsotaan täydellistä kroppaa ja sit "vaillinaista", niin tottakai se täydellinen on voitolla vaikka olisikin kuuro. Että mitä väliä tuossa kilpailussa on sillä, että et kuule - tärkeintä on ulkonäkö ja se, että "pitäisi" olla näkyviä vammoja että oltaisiin samanvertaisia. Mut sitkun alkaa miettii, niin kyllä mallinkin uraan kuuluu moni muukin kuin pelkkä ulkonäkö. Sinun täytyy olla edustustilanteissa mukava, kohtelias ja sosiaalinen. Pitää puhua paljon, kuunnella muiden käskyjä, kommentteja ja pyyntöjä. Täytyy saada itsensä esille muista ja luonne ratkaisee loppujen lopuksi aika paljon kropan ja naaman lisäksi. Mutta vaikeatahan on tuoda luonnetta esille jos et kuule etkä pysty puhumaan. Monet eivät osaa viittomakieltä, aina joudutaan pyytämään tulkki jne. Se aiheuttaa paljon ongelmia ja vaikeuksia - ja voin itse sanoa, että mielummin olen tämän jalan kanssa kuin kuuro tai sokea tai mykkä. Asiat voisivat olla pahemminkin. Eli minä en ole onneksi niin katkera kuin voisin olla ja tajuan arvot, mutta joskus ärsyttää ihmisten epäluulo sekä fyysiseen ja henkiseen jaksamiseen. Miksi minä valehtelisin jaksamistani? Miksi en liikkuisi, jos se kuitenkin auttaisi jalkaani? Siksi, koska en pysty. Miksi syön lääkkeitä, käyn terapiassa ja silti ole sairaslomilla ja osastolla välillä? Siksi, ettei tähän sairauteen ole vielä keksitty ratkaisua - paitsi lobotomia ja niitä ei taideta Suomessa tehdä :D

Minkki
17.1.2012 17:28

Kiitos S. Sinulla oli hyviä ajatuksia herättäviä pointteja!

Kieltämättä itsekin ajattelin sitä vammaisten huippumalli kilpailua katsoessani, että on hyvin epäreiluja asetelmia heidänkin välillään. Silti, jokaisen vamma vaikuttaa eritavalla ja kaikkia niiden haasteita on mahdoton kuvitella, jollei itse ole siinä tilanteessa. Lisäksi jokaisella on eri asenne, mikä myös vaikuttaa siihen, miten esim siinä kilpailussa menestyy. Kaikki eri piirteet tekevät ihmisen, ei vain vamma ja yleinen mielipide sen rajoitteen haitoista.

Sama koskee kaikissa muissa elämän osa-alueissa. Kuten itsekin tässä blogissa sanoin, on helppo arvostella, kun ei itse ole siinä arvosteltavan paikalla.