30.6.2011, Minkki

Hiipivää kauhua

Makaan sängyssäni. On pilvinen kesäyö ja asuntoni seiniin piirtyy varjoja autojen valoista. Suljen silmäni, olen väsynyt ja huomenna on taas työpäivä. Kuulen rapinaa eteisestä. Se on vain Leo, ajattelen itsekseni ja suljen silmäni ja samalla oven pienoisille kauhun merkeilleni. Mielikuvitusovi on kuitenkin jäänyt raolleen, ja painostava tunne hiipii ylleni. Joku on eteisessä. Nyt se on olohuoneessani. Se lymyää aivan sänkyni jalkopään luona. Kuka siellä on? Puristan silmiäni lujemmin kiinni ja keskityn hengittämiseen. Ei siellä ketään ole, vakuuttelen itselleni. Ei auta. Haluan avata silmäni ja nähdä tulevan murhaajani kasvot. Tai ehkä olisi parempi tekeytyä nukkuvaksi, ehkä se jättää minut silloin rauhaan? Sekunnit tuntuvat minuuteilta kun odotan jotain tapahtuvan. Onko siellä joku? Järki sanoo ei, mutta painostava ilmapiiri kuiskii aivan muuta. Ei auta kuin aukaista silmät. Tee se Minkki. Avaa silmäsi. Avaa ne. Nyt!

Pelkoa on monenlaista. Minulle pimeys on klassinen ja piinaava pelko. Se rajoittaa elämääni ja kauhuelokuvien katsominen ennen nukkumaan menoa ei helpota pelostani pääsemistä. En pelkää liikkua ulkona yöllä, en pelkää kuolevani influenssaan tai käärmeen puremaan. Pelkään pimeää, sitä jotain selittämätöntä mikä mielestäni siellä on, vaikka kuinka järjellä vakuuttelen itselleni muuta. Olen luonut pelolleni hyvin selkeät raamit monelta osin. Se ei voi olla valossa, se hyökkää vain takaa eikä osaa aukaista ovia. En tiedä mitä pimeän otukseni haluaa. Ehkä se tekee pelostani entistä pahemman, tietämättömyys, odotus. Usein pelkäämme sitä mitä emme voi ennustaa. Pelkäämme tuntematonta. Jos tiedämme miltä jokin tuntuu tai mitä tapahtuu, se tuo aina turvallisuutta, vaikka tietäisimme tuskan olevan kamala. Ainakin näin ajattelen itse. Tiedän miltä ampiaisen pisto tuntuu. Se on inhottava tunne ja ampiaiset tuntuvat aivan sattumanvaraisesti pistävän tai jättävän pistämättä. Vaikka pelkään ampiaisen pistävän, en lamaannu pelkoon. Toisin on tuntemattoman pimeyden otuksen kanssa.

Tuntematon on pelottavaa. Kun joudun vieraaseen tilanteeseen, alan jännittää etukäteen. Miten uudessa työpaikassa pitäisi toimia? Millaisia ihmisiä siellä on? Olenkohan aivan surkea työtehtävissäni? Epävarmuus tuo mukanaan hiipivän kauhun. Maalailen kuvia itsestäni noloissa tilanteissa, pomoa huutamassa typeryydelleni ja söpön kundin halveksivan tai säälivän ilmeen. Mitä jos en menisikään töihin?

Pelko voi helposti rajoittaa elämää. Pimeän pelkoni ainakin tekee elämästäni hankalaa. Olen joskus pidättänyt vessahätääni aamuun, jotta ei ole tarvinnut liikkua pimeässä talossa. Olen kaatuillut tavoitellessani liian hätiköidysti valokatkaisijaa.

Sama arjen muissa tilanteissa. Jätän tekemättä asioita, koska pelkään tuntematonta. En mennyt muun luokan kanssa saarelle pariksi päivää, koska en tiennyt miten kaikki hoituisi ja miten ihmiset reagoisivat. Minuun hiipi kauhu, etten selviäisi saarella. Jäisin jumiin huoneeseen, kun muut pyörisivät metsikössä pitämässä hauskaa tai saisin osakseni liikaa katseita avustamistilanteissa. Aloin ajatella, että en kestäisi sitä. Minulla ei riittäisi voimaa esittää, että kaikki on iloista ja hyvin, vaikka ihmiset tölläävät ja näytän kaikkea muuta kuin joukkoon sulautuvalta. (Ei sillä, joukosta erottuminen on mukavaa, kunhan se on oma valinta, kuten pukeutumistyyli.)

Myös tulevaisuuteen ajatteleminen pelottaa. En tiedä miten pitkään pystyn tekemään mitäkin. Milloin kävelyni loppuu kokonaan, kuinka tulen kestämään sen? Toisinaan myös pelkään tottumista rajoittuneeseen elämääni, pelkään, etten muista miten suuri menetys se on aikoinaan mielestäni ollut. Vaikka pelkojen voittaminen ja kohtaaminen on hyvä, se joskus tuntuu vievän jotain pois. Jos en enää pelkäisi pimeää, saisinko kauhuelokuvista yhtä paljon irti? Olisiko arki tylsempi vai rikkaampi vai se ja sama?

Tiedän murehtivani turhan paljon mitä muut ihmiset ajattelevat. Se on yksi useista kehittämispuolistani. Haluan voittaa pelkojani, kohdata ahdistuksen ja todistaa, että se on vain mielikuvitusta. Oikeasti, mikään mitä olen pelännyt (kuten leiri tai esiintymiset) ei lopulta ole lainkaan vastannut kauhukuvitelmiani. Ja vaikka joskus on tuntunut, että juuri näin minä pelkäsinkin tapahtuvan, se silti ei ole ollut maailman loppu. En usko pääseväni pimeän pelostani vielä hetkeen, mutta olen yrittänyt taistella elämäni muita rajoittavia pelkoja vastaan. Jokainen voitto on lukko lisää kauhun sisäänkäynnille.

Mitä sinä pelkäät? Ovatko pelkosi vaikuttaneet sinun elämääsi?

Kommentit