Blogi

2.9.2011, Minkki

Enkelit ja demonit

Minä tunnen. Koen iloa ja surua. Viha ja rakkaus ovat myös minulle tuttuja. Turhaudun usein ja koen voiton hetkiä siinä missä muutkin. En kuitenkaan näytä niitä joka tilanteessa. Ellei kyse ole ihastuttavista elokuva- ja tv-sarjatähdistä. Rakastan muun muassa Arnold ”Arska” Schwarzerneggeriä, Vin Dieseliä, Bruce Willisiä, Johnny Deppiä, Colin Firthiä, Ewan McGregoria, Natalie Portmania, Morgan Freemania, Jason Stathamia, …

En tiedä mikä siinä on, mutta kun on kyse elokuvista tai tv-sarjoista ilmaisen tunteeni hyvinkin vapaasti. Eilenkin katsoin vanhan Arskan elokuvan (True Lies) ja eläytymiseni ilmeisesti kuului käytävään asti, koska fysioterapeuttini kysyi tullessaan kylään: ”Olitko se sinä joka äsken kiljui?” Hups, en tajunnut, että olen niin kovaääninen. Elokuvat herättävät tunteeni ja minä nauran, pelkään, itken ja kauhistelen voimakkaasti.

Välillä mietin, miksi en aina ole samanlainen todellisen elämän tilanteissa. Nauran kyllä kovaäänisesti ja, minusta pääsee mitä ihmeellisimpiä kiljahduksia ja äännähtelyjä tunteideni mukaan. En kuitenkaan näytä juuri muita tunteita julkisesti. Minun on erityisen vaikea osoittaa surua, vihaa ym. negatiivisia tunteita. Osaan kyllä mutista lattian suuntaan tai olla jääkylmä, jopa piikikäs vihani kohteelle, mutta aivan suoraa kohtaamista en vihan rintamalla osoita. Samoin suru, se on lähes hävettäväksi leimaantunut piirre. Olen kuullut ystävieni sanovan, että he eivät halua katsoa elokuvaa jos se laittaa itkettämään. Itselleni taas itkeminen elokuvan tähden on ok. Se on minulle ehkä keino ilmaista luvalla sisällä olevia tunteita. Muulloin piiloudun vessaan tai yön pimeyteen kyyneleideni kanssa. Nolostuksen kokemukset myös usein peittelen vitsin varjolla tai käyttäytyen kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Harvoin on suustani kuultu jonkin nolon tapauksen jälkeen: ”Kylläpä nyt nolottaa”.

Minusta tuntuu, etten ole yksin näiden tunteidenilmaisu ongelmien kanssa. En tiedä olisiko kyseessä jälleen suomalainen kulttuuri? Sisukas Suomi. Ei täällä pohjolan kylmyydessä ole varaa osoittaa heikkouden merkkejä. Jopa rakkauden osoitukset ovat mielestäni usein suomalaisessa kulttuurissa hillittyjä tai alkoholin kyllästämiä.

Koen välillä olevani loukussa tunteideni kanssa. Sisälläni myllää tunteita, joita en osaa tai uskalla näyttää. Jopa nyt tätä blogia kirjoittaessa käyn läpi useita tunteita päällekkäin. Tunnen jännitystä, koska tänään aloittaa uusi avustaja. Tunnen surua ja hämmennystä, koska kaksi aivan äärimmäisen ihanaa avustajaa ovat nyt pois avustajakuvioista. Toki voimme yhä nähdä vapaa-ajalla, mutta se silti tulee tarkoittamaan vähempiä tapaamiskertoja kuukaudessa. Lisäksi minua turhauttaa, koska tekisi mieli ottaa yhteyttä ihmiseen josta pidän kovasti, mutta en halua ahdistella häntä. Tunnen ahdistusta yrittäessäni miettiä tulevaisuuden opiskelu- ja työ kuvioitani, sekä paljon muita tunteita. Kuitenkin päällepäin kaikkea tätä tuskin huomaa minusta. Vaikutan ehkä vain hiljaisemmalle.

Olen kateellinen heille, jotka osaavat olla spontaaneja ja rohkeasti näyttää tunteidensa kirjon. Silti jossain menee raja. En hyväksy turhaa kohtausta julkisella paikalla. Jos haluaa käydä kiivaamman keskustelun jonkun kanssa, sen voi tehdä syrjässä. Samoin liiallinen pelkojen esille tuominen tuntuu minusta kiusalliselle.

Vielä enemmän koen kiusalliseksi sen, kun ihmiset sanovat minulle siitä miten iloiselta ja pirteältä vaikutan. Tietenkin avustajia haastatellessa tai vieraampien ihmisten kanssa toimiessa pyrin olemaan asiallinen ja miellyttävä haastattelija tai yhteistyökumppani. Tuskin kovin moni käyttäytyy töykeästi tai näyttää päällepäin sisällään olevia tunnekuohuja arjen sosiaalisissa tilanteissa. Miksi ihmiset sitten väittävät minua niin kamalan iloiseksi ja pirteäksi, jos kulttuurissamme ei normaalistikaan ole tapana osoittaa negatiivisia tunteita julkisesti? Heitän villin arvauksen: koska olen pyörätuolissa.

Minusta tuntuu, että ihmisillä on joku vinksahtanut tapa nähdä vammaiset supersankareina, jos he tekevät mitä tahansa muuta kuin istuvat iltaa kotona. Samoin heistä on ihastuttavaa nähdä vammainen iloisena, nauravaisena ja sosiaalisena yksilönä. Kuin se olisi vammaiselle vaativampaa kuin monille muille. En tiedä olenko nyt ihan hakoteillä, mutta näkisin vammaisten käsittelevän sosiaalisia tilanteita samalla tavalla kuin muutkin. Tosin, olen huomannut myös vammaisten puolelta ehkä liiallistakin optimismia tilanteeseen nähden. Medioissa tavattavat vammaiset ovat lähes kiitollisia sairaudestaan tai vammautumisestaan, kuin se olisi tehnyt heidän elämästään rikkaamman. Minusta se vaikuttaa vain siltä, että vammaisilta ei vielä osata yhtä helposti hyväksyä huonotapaisuutta. Ainakin itse toisinaan koen, että jos olen vihaisemmalla tuulella, heti minut nähdään katkeroituneena vammaisena, eikä vain huono tuulisena yksilönä.

Muistan, kun tv:stä tuli minisarja Vastaparit, ja sen päähenkilönä oli aika suorapuheinen ja ei kovin kaunopuheinen mies, joka joutui onnettomuuteen. Päähenkilöstä oli paljon mielipiteitä. Monet tuntuivat olevan sitä mieltä, että on loukkaavaa ja inhottavaa, että hyvä sarja oli pilattu sellaisella persoonalla. Monista tämä vammainen mies ei antanut hyvää kuvaa vammaisista. Itse olin silloin eri mieltä ja olen edelleen. Minusta oli todella mukavaa vaihtelua nähdä mediassa vammainen, joka ilmaisi tunteitaan yhtä vapaasti kuin vammaton. Kieltämättä aluksi olin itsekin järkyttynyt hahmon käytöksestä, koska olen myös yrittänyt piilotella omia negatiivisempia tunteitani ihmisiltä. Lopulta kuitenkin tykästyin hahmoon, olin ihan, että ”Jess!”. Vihdoin näytetään, että vammaiset ovat ihmisiä myös tunnepuoleltaan. Emme vain hyvätapaisia avusta kiitteleviä kilttejä tyttöjä ja poikia. Myös meillä on oikeus toisinaan itkeä, huutaa ja mököttää ja silti odottaa vastarakkautta.

En nyt tässä yritä sanoa, että pitäisi alkaa käyttäytymään kuin törppö ja ilmaista jokaista tunnetta. Totta puhuen minulla pyörii päässä nyt niin monta ajatusta, etten ole varma mitä tällä tekstillä haluan sanoa. Näkisin, että meissä kaikissa on sekä iloisia tunteita että niitä synkempiä. Tunteiden ilmaisu on tärkeää ja sallittua kaikille, sitä kai eniten.

Kommentit

Ramy
2.9.2011 18:24

Sinulla on aika samanlaisia ajatuksia kuin minullakin :) Asun myös Jyväskylässä ja käytän manuaalipyörätuolia liikkumiseeni. Olet myös näyttelemisestä kiinnostunut. Itse olen päässyt harrastamaan näyttelemistä, mutta se on Mikkelissä jonne siis joudun viikottain ajamaan. Harmittaa kun täällä ei ole vastaavaa teatteriryhmää...

Vesta
2.9.2011 18:27

Enkelit ja demonit, tää oli mahtava! Senkin ihana Monica

Minkki
2.9.2011 20:11

Ramy: Oho, Mikkeliin on kyllä ikävän pitkä matka, mutta ihanaa, että olet myös päässyt harrastamaan teatteria! Itse ilmoittauduin nuorten harrastajateatteri koulutusryhmään. Emme tee ainakaan tässä syksyllä esitystä, vaan vain hiotaan teatteritekniikoita ja omaa ilmaisua. Olen innoissani siitä, vaikka samalla myös jännitän, koska mä nyt satun olemaan sellainen jännittäjä. Kaikki kivakin laittaa vatsan eloon. Kertoilehan kuulumisiasi teatterin maailmasta (ja miksi ei muistakin tapahtumista) toistekin tänne :)

Vesta: Kuka Monica? Mitä häh... o.O No löytyihän se osuva otsikko lopulta, eikös ;) Itse olet ihana :)

Vesta
5.9.2011 14:02

Oiva blogin aihe olisi kumpi sinä olet rakas minksu, enkeli vai demoni? ;D

Vesta
5.9.2011 14:05

Se oli siis vihje että kirjota lisää PIAN!! O/

Minkki
6.9.2011 14:53

Hih, ootko jäänyt koukkuun Vesta? lisää addiktioita listaan :D Jos ihan piruuttani siis jätän taas aivan perjantain viimeisille minuuteille seuraavan tekstin? ;)

Niin ja vastaus kysymykseesi: taidan olla aika selvä demoni, joka tykkää leikkiä enkeliä :D

replica watches Soype
31.3.2012 16:58

Blancpain Replica Watches - canadian replica watches swiss made http://yourreplicawatches.net/brand/Patek+Philippe/ - Patek Philippe Replica Watches - replica zenith watches replica cellini watches http://yourreplicawatches.net/ - fine replica watches vacheron patrimony

pharmacy online elemi
18.4.2012 12:44